Oivalluksia yksinäisyydestä, vapaaehtoisuudesta ja kohtaamisista

Tein yhteisöpedagogin opintoihini kuuluvan kolmannen harjoittelun Suomen Punaisen Ristin Helsingin ja Uudenmaan piirin sosiaalisen hyvinvoinnin yksikössä ja erityisesti ystävätoiminnassa. 

Ystävätoiminnan ydintehtävä on vähentää yksinäisyyttä. Harjoittelussa oli tarkoitus syventyä viestintään ja verkostotyöhön. Koen, että ystävätoiminta antoi näihin osa-alueisiin paljon heijastumapintaa. 

”Meillä olisi tarjota sinulle ystävä”

Paljon parempaa tapaa aloittaa puhelua en keksi. Harjoitteluni alussa ajattelin, että tällaisia puheluita saisi soitella harva se päivä. Aika nopeasti todellisuus valkeni minulle. 

Ystäväasiakkaiden ja vapaaehtoisten yhdistämisessä ei voi hyödyntää tekoälyä. Tätä työtä tehdään käsityönä jokaisen tarinaa ja tilannetta kunnioittaen. Jokaiselle pyritään löytämään ihminen, jonka kanssa ystävyys voisi ihan oikeasti alkaa.

On merkityksellistä saada yhdistää kaksi ihmistä, ja toivoa, että oma intuitio ja harkinta on osunut kohdalleen. Samalla olen ymmärtänyt, kuinka riippuvaista ystävätoiminta on vapaaehtoisista. Ilman heitä ei olisi niitä puheluita, joissa voi kertoa ystävän löytyneen. Jokaisen onnistuneen ystäväparin taustalla on ihminen, joka on päättänyt antaa aikaansa toiselle.

Harjoittelun aikana opin, että verkostotyö ei tarkoita ainoastaan yhteistyötä organisaatioiden välillä. Se tarkoittaa myös ihmisten, tarpeiden ja mahdollisuuksien yhdistämistä. Joskus ratkaisu yksinäisyyteen voi löytyä yllättävästä suunnasta, kun erilaiset ihmiset kohtaavat.

Harjoittelun aikana oivalsin, että myös kohtaaminen on taito, jota voi harjoitella.

Vapaaehtoistoiminnan merkitys ja tulevaisuus

Harjoitteluni aikana sain kohdata monta vapaaehtoista ystävävälittäjää. Minua koskettaa se, kuinka suurella sydämellä he tätä arvokasta toimintaa tekevät. Kun soitin haastattelu- tai kuulumispuheluita ystävää toivovalle, minä saatoin olla ainoa kontakti koko viikon aikana.

Kuten tiedämme, ystävyys vaatii sitoutumista, jotta luottamus ja sitä kautta aito kohtaaminen, voivat rakentua. Tavat tehdä vapaaehtoistyötä ovat muutospaineiden alla, koska ihmisten vapaa-aika on rajallista ja siitä kilpailevat monet tahot. Pop up -tyyppisten vapaaehtoistehtävien lisääminen voisi tavoittaan uusia vapaaehtoisia, joille ei tässä kohtaa elämää ole mahdollista sitoutua esimerkiksi ystävätoiminnan kaltaiseen, pitkäjänteisempään toimintaan. 

Uskon, että tulevaisuudessa kaikenlainen vapaaehtoistyö tulee lisääntymään tai ainakin sen tarve tulee korostumaan. 

Miten yhdistää maahanmuuttajat ja ikäihmiset 

Halu auttaa ei katso ikää, äidinkieltä tai elämäntilannetta, mutta sopivan väylän löytäminen ei ole aina itsestään selvää.

Ystävätoiminnassa ystävää toivovien joukosta nousee esille ikäihmisten yksinäisyys. Ikäihmisten määrä yhteiskunnassamme kasvaa ja ihmiset elävät ja asuvat pidempään omissa kodeissaan.

Enenevissä määrin maahanmuuttajat ovat löytäneet tiensä vapaaehtoistyön piiriin. Heillä ei välttämättä ole vielä vahvaa suomen kielen osaamista, mutta motivaatio auttaa on suuri. Miten siis rikkoa kielimuuri tai ainakin madaltaa sitä? Kuinka suuri merkitys yhteisellä kielellä on ystävyyden muodostumisen ja kohtaamisen kannalta? Tällaisia asioita tulin pohtineeksi, kun mietin miten nämä kaksi ryhmää saisi yhdistettyä. 

Monissa muissa kulttuureissa sukupolvet asuvat saman katon alla, mummot pitävät huolta lapsista ja lapset mummoista. Suomessa yksineläjiä väkilukuun suhteutettuna on paljon. Mielestäni kyläajattelu, jossa korostuu yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen, olisi tervetullut takasin kulttuuriimme ja tässä maahanmuuttajat voisivat olla apuna luomassa siltoja ja rakenteita. 

Yksinäisyyden monet muodot

En usko, että ihminen koskaan lakkaa toivomasta toista rinnalleen kulkemaan ja jakamaan ajatuksia. Tarve ei varmasti lopu edes silloin, kun puhe ei enää kulje entiseen tapaan tai on vaikea hahmottaa, kenelle puhuu. Kohtaaminen ei aina edes tarvitse sanoja.

Olen itsekin kokenut yksinäisyyttä monessa kohtaa elämääni. Ajattelen, että yksinäisyys on sitä, ettei voi itse valita yksinoloa, vaan se on ainoa vaihtoehto. Arki voi olla kovinkin kiireistä ja jopa sosiaalista, mutta kun tulee tarve pysähtyä, tulla nähdyksi, jakaa kokemuksia, kertoa huonoja vitsejä ja nauraa, eikä silloin ole ketään, kenelle soittaa, tunne voi olla musertava. 

Voisitko sinä tänä kesänä tehdä edes pienen eleen sitä kohti, että yksinäisyys vähenisi? Hymyillä, tervehtiä, pyytä kahville tai soittaa mummolle?

Ystävyys on kaksisuuntaista, joten varaudu siihen, että omakin päiväsi paranee ja hymysi levenee.